Classic Sailboats

....

Lightning

The Lightning class was designed in 1939 by the famous American design office of Sparkman & Stephens. Not realising the potential of their creation, S&S sold the rights for a few hundred dollars to the Lightning Class Association. LCA proceeded to market their baby energetically, resulting in more than 15 000 sail numbers worldwide. The mandatory LCA royalty patch on each sail ensured a steady cash flow for the class association.

The Lightning is a roomy, half-decked dinghy, suitable also for day tours. The hard chined boat has a pivoting centerboard of cast iron. The beamy Lightning is initially very stable, but once capsized it was originally impossible to right. The modern self-bailing hull may be righted and emptied by its three-man crew. A suit of sails includes a mainsail, a jib and a largish spinnaker. The class arrived in Finland in the 1950's, via the shipping towns of Loviisa and Helsinki. A sizeable number of wooden Lightnings were built at the workshops of the Nordström Fisheries in Loviisa. After the introduction of fibreglass construction, some local boatyards have occasionally added to the stock of Finnish Lightnings.

..

Lightning - Olin Stephensin klassikko

Lightning on Olin Stephensin vuonna 1938 suunnittelema vene, joka on pysynyt modernina melkein 70 vuotta. Stephensin luomuksista Lightning on ehdottomasti eniten rakennettu, sillä niitä on valmistettu yli 15 000 kappaletta. Kansainvälinen luokkaliitto on pitänyt huolta veneen muuttumattomuudesta. Sitä on modernisoitu, mutta aina niin, etteivät vanhat veneet ole jääneet kilpailukyvyttömiksi. Myös vuoden 2005 maailmanmestari, Chilen Tito Gonzalez, purjehtii noin 30 vuotta vanhalla rungolla. Näkyvimmät muutokset ovat olleet lasikuidun salliminen rakennusmateriaalina ja puutakilan muuttuminen alumiiniseksi. Vene on mitoiltaan täsmälleen sama kuin vuonna 1938.

Suunnittelun onnistumista kuvaa ensimmäisen Lightningin koepurjehdus Skaneatelesin järvellä, New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Tuulta mitattiin 12 metriä sekunnissa ja aallokko oli lyhyttä ja terävää. Kaikkea kokeiltiin normaalilla miehistöllä ja tulokset olivat hyviä. Lopulta Rod Stephens lähti yksin veneellä järvelle. Rod purjehti kryssiä koskematta peräsimeen, ohjaten ainoastaan laskemalla ja nostamalla köliä. Hän tuli takaisin sivumyötäisessä samalla tavoin. Maissa hän saattoi todeta: "Se on parempi kuin mitä osasin odottaa."

Stephensin ammattitaidosta kertoo se, että vakaa retkivene voi olla myös nopea kilpavene. Purjepinta on veneen kokoon nähden suuri. Tästä huolimatta vakaus on saatu aikaan erinomaisella vedenalaisen rungon suunnittelulla. Purjehdusominaisuuksista kertovat esimerkiksi kokemukset vuoden 1983 Suomen mestaruuskilpailuissa Lohjalla. Musta pilvi nousi Lohjanharjun takaa ja ukkosmyrsky alkoi hetkessä. Tuulen nopeudeksi mitattiin 27 metriä sekunnissa, mutta sivutuulessa Lightning oli vielä hallittavissa. Useimmat ajoivat pelkällä mastolla, jotkut selvisivät fokka ylhäällä. Vain viisi venettä kaatui. Kilpaveneenä Lightning on kuitenkin vaativa. Varsinkin avotuuliosuuksilla Lightningin kookas spinaakkeri tekee purjehduksesta vauhdikasta ja haastavaa. Vene nousee helposti plaaniin, ja sillä voi saavuttaa jopa 15 solmun nopeuksia. Kovassakin tuulessa vene on säädettävissä siten, että se on tasapainossa.

Lightning on 5,8 metriä pitkä ja kaksi metriä leveä. Sen purjepinta-ala on 16,5 neliömetriä ilman spinaakkeria. Spinaakkeri on veneen kokoon nähden iso, maksimissaan 30 neliömetriä. Minimipaino on 318 kiloa rikattuna. Nykyisin veneet ovat järjestäen minimipainoisia, aiemmin saattoi syntyä hieman ylipainoisiakin yksilöitä. Alunperin masto oli puusta, nykyään on siirrytty suoraan alumiiniprofiiliin. Ylemmät sivuvantit on johdettu maston puolivälissä olevien saalinkien kautta. Perävantti on säädettävissä peräkannelle rakennetun kukonjalan avulla. Varsinaista levankia ei ole, mutta vastaava säätö saadaan peräkannella olevan vaijeri- tai köysisilmukan avulla. Lightningissä on kolmen hengen miehistö, joka pystyy helposti siirtämään veneen trailerille vaatimattomallakin rannalla. Vesillelasku ja purjehduskuntoon saattaminen vie tottuneelta miehistöltä noin puoli tuntia.

Lautaveneeksi syntynyt

Ensimmäisten veneiden rakennusmateriaali oli puu. Lasikuitu sallittiin jo viisikymmentäluvulla, mutta se yleistyi vasta 1970-luvun alussa. Ensimmäisen kerran lasikuituveneitä oli mukana SM-kisoissa vuonna 1969. Alkuvaiheessa Lightningit rakennettiin itse. Suuremman mittakaavan valmistuksen aloitti loviisalainen Suomen Kalastus Oy, joka teki kolme sarjaa sekä yksittäisiä veneitä yhteensä 50-60 kappaletta. Ne rakennettiin männystä, mahongista ja seetristä. Seppälän veneveistämö Summassa rakensi veneitä apachista ja seetristä. Vanerin hyväksyntä rakennusaineeksi herätti veistämöiden mielenkiinnon 1960-luvun lopulla. Lasikuituveneitä teki useakin suomalainen rakentaja pieninä sarjoina. Viime vuosina Suomessa on rakennettu ensimmäiset nykyaikaisella tekniikalla valmistetut puiset Lightning-veneet.

Amerikkalaisesta lehtikuvasta suomalaiseksi veneeksi

Nuori purjehtija Ralph Vogt oli nähnyt kuvia Lightningista amerikkalaisessa lehdessä keväällä 1947. Kirjeenvaihdon jälkeen hän sai veneen piirustukset ja tarkempia ohjeita. Vogt ja hänen munkkiniemeläinen naapurinsa Fjalar Krogius levittivät piirustukset talon kellarikerroksen pöydälle ja alkoivat rakentaa ohjeiden mukaan ensimmäistä suomalaista Lightning-purjevenettä. Vene valmistui loppukesällä 1947, sen numeroksi tuli 3226 ja nimeksi Lorita. Seuraavana talvena rakennettiin neljä lisää, joten kesällä 1948 oli viisi Lightningia Suomen vesillä. Syyskuun alussa järjestettiin ensimmäiset Suomen mestaruuskilpailut, tosin epäviralliset. Samaan aikaan Helsingin Sanomat kiinnostui tapauksesta, ja julkaisi kisoista näkyvän artikkelin tuloksineen. Hiukan myöhemmin myös Ilta-Sanomat ja Uusi Suomi kirjoittivat uudesta amerikkalaisesta purjevenetyypistä.

Vogt ennusti haastatteluissa optimistisesti, että jo seuraavana kesänä veneitä olisi Suomessa kaksikymmentä. Veikkaus ei mennyt pahasti pieleen, sillä vuoden 1949 SM-purjehduksissa oli mukana 19 venettä. Sodan jälkeisessä pula-ajan Suomessa Lightning tarjosi helpon mahdollisuuden päästä purjehtimaan. Ralph Vogtin lisäksi toinen voimahahmo luokan kasvun takana oli loviisalainen Ragnar Nordström. 1950-luvulle tultaessa Ralph Vogt muutti työnsä vuoksi ulkomaille, jolloin hän myi Lorita-veneensä ja hänen aktiivinen kilpailu-uransa Lightningilla päättyi.

Purjehtijat järjestäytyvät

Luokan maahantuojat alkoivat harkita oman liiton perustamista valvomaan ja edistämään Lightning-purjehdusta. Suomen Lightningliiton perustava kokous pidettin 31.1.1949. Tilaisuus oli hotelli Klaus Kurjessa, jonne kerääntyi noin sata henkeä. Väkimäärä oli melkoinen, kun ajattelee, että vene oli näyttäytynyt vasta yhtenä kesänä kilparadoilla.

Suomen Lightningliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Henrik Weber. Sodan jälkeinen pula-aika sai säätämään kansallisia määräyksiä, kuten: “Suomen piirissä (District of Finland) pidettävissä kansallisissa kilpailuissa Lightning-veneiden välillä älköön käytettäkö muuta kuin kotimaassa valmistettuja kotimaisesta kankaasta tehtyjä purjeita”. Lisäksi päätettiin keskustelun jälkeen, että spinaakkerin käyttö oli seuraavalla purjehduskaudella Suomessa kielletty. Vuonna 1949 perustettiin kolme kansainvälisen Lightningliiton laivuetta. Nylands Lightning Fleet oli ensimmäinen virallinen laivue koko Euroopassa. Kesäkuussa 1949 perustettiin Loviisaan laivue, ja saman vuoden joulukuussa tamperelaiset Lightning-purjehtijat kokoontuivat ravintola Tuotantoon laivueen perustamiskokoukseen.

1950-luvulla Lightning-purjehdusta harrastettiin ympäri Suomea, etenkin Pohjanlahden rannalla. Uusia laivueita perustettiin Kemiin, Ouluun, Raaheen, Kokkolaan, Kotkaan ja Poriin. Tampereen lisäksi luokka levisi sisävesille vasta 1960-luvulla, jolloin laivueita syntyi Jyväskylään, Lahteen, Kuopioon ja Lappeenrantaan. Nykyään painopiste on siirtynyt järville. Aktiiviveneiden enemmistö purjehtii makeassa vedessä. Tuusulanjärvestä on tullut varsinainen Lightning-purjehduksen keskus.

....

....

The Lightning class is well established worldwide, especially in the Western hemisphere. The European Lightnings are mainly encountered in Switzerland, Italy and Greece, which takes for extensive trailering if one wants to compete internationally. On the plus side, Finland gets to arrange the Europeans every fourth year. The Finnish Lightning fleets are centered in Tuusula, Oulu, Kemi, Jyväskylä and Kuopio, where World Championships were held recently with participants all the way from the U.S and Peru.

© Henry Clay Ericsson

..

Tulisieluinen Lightning-purjehduksen levittäjä

Vireästi alkanut toiminta uhkasi hiipua kokonaan 1950-luvun puolivälissä. Vuonna 1957 Suomen Lightning-liiton kommodoriksi valittiin loviisalainen metsänhoitaja Raimo-Ragnar Nordström, joka sai liiton ja seuransa Östra Nylands Segelföreningin anomaan Euroopan mestaruuskilpailuja Loviisaan. Tapaus oli historiallinen, sillä kilpailu oli ensimmäinen Suomessa järjestetty purjehduksen EM-kilpailu. Kisojen yhteydessä tehtiin myös päätöksiä, jotka vaikuttivat luokan tulevaisuuteen. Loviisassa pidettiin eurooppalaisten Lightning-purjehtijoiden kokous, joka vetosi yhdysvaltalaiseen kansainväliseen luokkaliittoon saadakseen Lightningin Kansainvälisen purjehtijaliiton viralliseksi luokaksi.

Lightning-purjehtijoilla on ollut markkinamiesten otteita. Vuonna 1959 järjestettiin Helsingissä mainostempaus, jossa kaikki halukkaat vietiin vesille venettä kokeilemaan. Yritettiinpä Lightningia saada vietyä ulkomaillekin, jopa Neuvostoliittoon. Nordström sai suhteillaan vuonna 1964 kauniin puu-Lightningin Katrinan Moskovaan messuille. Suurta menestystä ponnistelut eivät kuitenkaan tuottaneet. Nordströmin Moskovassa käynyt vene purjehtii edelleen Päijänteellä Old Lady -nimisenä.

Suomen mestaruuksissa kohdataan

Lightning-purjehdus ei ole koskaan ollut Suomessa veristä kilpailua. SM-kilpailut ovat keränneet kokoon miehistöjä, jotka ovat usein liikkeellä perheineen viettämässä kesälomaa. Varsinkin 1970-1980 -luvuilla SM-kisapaikoille muodostui isoja telttakyliä, joissa illan jälkipurjehdus oli yhtä tärkeää kuin radan tapahtumat.

Nykyisin Lightningia kuljetetaan trailereilla ympäri Suomea ja Eurooppaa. Näin ei ollut luokan alkuaikoina. Silloin auton omistaminen oli harvinaista, trailereista puhumattakaan. Esimerkiksi 1950-luvulla kilpailumatkat Lightning-keskukseen Loviisaan tehtiin Helsingistä hinaamalla. Nordström-yhtiön hinaaja tai nuottavene haki helsinkiläiset veneet kilpailuihin. Parhaimmillaan letkassa oli jopa 15 venettä. Välillä sää oli niin huono, että ajettiin Emäsalön sisäpuolelta. Näin pitkän hinauksen ajaminen ahdasta väylää pitkin vaati todellista merimiestaitoa. Noin 50 mailin matka Loviisaan kesti koko päivän. Muualle Suomeen veneet vietiin useimmiten tavarajunalla vielä 1960-luvullakin. Ensimmäisen trailerin hankki Raimo-Ragnar Nordström vuonna 1959.

Lightning on pysynyt myös juniorien käsissä jo varhain. Vuoden 1956 Suomen mestaruuden voitti yllättäen Björn Sandelin, joka oli tuolloin vielä koulupoika. Suoritus oli kunnioitettava, sillä Loviisassa järjestetty kilpailu oli varsin kovatuulinen. Juniorien lisäksi Lightning sopii myös liikuntarajoitteisille. Seuraavina vuosina, 1957 -1958, Suomen mestariksi purjehti Raimo Aromaa, joka joutui käyttämään liikkumiseen kyynärsauvoja. Kahden gastin avulla veneessä voi toimia hyvin myös ilman jalkoja – jopa niin hyvin, että selviää kahdesti Suomen mestariksi. Raimo teki Lightning-purjehduksessa toisenlaisenkin ennätyksen oltuaan mukana SM-kilpailuissa 32:na vuonna perätysten.

Lightning-luokan varsinainen nousukausi alkoi 1970-luvun puolivälissä. Öljykriisin jälkeisenä aikana suhteellisen edullinen kilpapurjehduksen, leirielämän ja yhdessäolon muoto oli muodissa. Vuoden 1976 SM-kisoissa Tampereella oli mukana jo 26 venettä ja osallistujamäärä nousi tasaisesti. Kaikkien aikojen osanottajaennätys oli vuonna 1980 Valkeakosken SM-kisoissa, joissa oli mukana 40 venettä. 2000-luvulla SM-kisojen osanottajamäärä on vakiintunut kiusallisesti noin kahteenkymmeneen. Kisat saavat toisina vuosina Suomen mestaruuden arvon, jonka edellytyksenä on 20 osallistuvaa venettä. Toisina vuosina purjehditaan vain luokkamestaruudesta.

Lightning-luokan maailmanmestaruuskilpailut on järjestetty Suomessa kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran kisat olivat Helsingissä vuonna 1971. Organisaatioon oli panostettu paljon ja tuomarialukseksi oli saatu merivartioalus Tursas. Kilpailun kunniaksi julkaistiin jopa oma Lightning-veneillä kuvitettu postimerkki ja postileima. USA:n ylivoima luokassa näkyi näissäkin kisoissa. Kuusi ensimmäistä sijaa meni yhdysvaltalaisille, seitsemäntenä oli kreikkalainen. Paras suomalainen oli vasta 19. Tulokset ovat olleet aina samankaltaisia, vain brasilialaiset ja chileläiset ovat pystyneet nappaamaan maailmanmestaruuden pohjoisamerikkalaisilta. Eurooppalaisilla on ollut tekemistä päästä kymmenen parhaan joukkoon, ja suomalaisilta se ei ole onnistunut koskaan.

Helsingin jälkeen Lightning-veneiden maailmanmestaruuskilpailut on järjestetty Kuopiossa vuonna 1995. Nekin olivat omalla tavallaan ensimmäiset laatuaan: ensimmäiset Suomessa järvellä järjestetyt MM-kisat. Parhaat purjehtijat pärjäävät kuitenkin millä vesialueella tahansa. Maailmanmestariksi Kallavedellä selvisi Chilen Tito Gonzalez, joka kotonaan purjehtii Tyynellämerellä.

© Pirkka Leino, Yrjö Klippi, Juha Aromaa

....

Lightning Europeans and Nationals 2015, EPS. Photos: Erik lähteenmäki, Sailpix.fi

International Lightning Class Association

Suomen Lightningliitto ry